Miniloma Mikkelissä (varoitus: teksti sisältää paljon kehuja)

Matka paikoin tasaisesta, paikoin vaarojen poimuttamasta Pohjois-Karjalasta kulkee Valamon luostarikeskuksen kautta kohti eteläistä Suomea. Iltamyöhällä matkaaja saapuu Etelä-Savoon, Mikkeliin, ja päättää yöpyä kaupungissa, josta ei tiedä paljonkaan muuta kuin että sinne pääseminen ei kertoman mukaan ole mutkatonta (ainakin vanhemmat ikäpolvet tuntevat vinkeän, jokseenkin päättömän sananparren: onko Mikkeliin mänijöitä, juna män justiinsa).

Aamusella hotellihuoneeseen kantautuu liikenteen rauhoittava hurina, jonka tahdissa päivänokosetkin sujuisivat leppoisissa merkeissä – ja jo tämä fakta riittää vakuuttamaan matkaajan siitä, että jääminen toiseksi yöksi kannattaa. Ovenkahvaan lappunen ”kerrankin saan nukkua”, ja rauha on taattu, nopeaan paineentasaukseen tarkoitetun autoloman tärkein tavoite saavutettu.

Mutta pian käy ilmi, että Saimaan ja Puula-järven väliin sijoittuvassa Mikkelissä on pointtinsa myös ihanteellista leposijaa edustavan hotellihuoneen ulkopuolella. Jokaisella paikkakunnalla on toki oma historiansa, mutta tällä kertaa menneisyys esittäytyy matkaajalle keskimääräistä merkittävämpänä. Toisen maailmansodan aikaista puolustusvoimien päämajaa esittelevä museo on remontin vuoksi suljettu; kallion uumeniin rakennettu, 90-luvulla entisöity Viestikeskus Lokki sen sijaan antaa kävijälle hyvän kuvan järjestelmällisen yhteydenpidon arjesta kauan ennen internetin aikakautta. Kaukokirjoittimien rivistö ja sotilaspukuiset mallinuket; seinillä karttoja ja viestintäkaavioita, äänitehosteena kirjoittimien jatkuva naputus. Lottia koskeva säännöstö, jossa luetellaan huonosta käytöksestä ja rikkeistä aiheutuvat kurinpidolliset toimet.

Mielikuva syntyy itsestään: näppärälle kirjoittajalle syntymä sata vuotta sitten on saattanut merkitä kolmivuorotyötä kallion sisässä, ahtaissa oloissa, isänmaan puolesta. Olivatko työolot kuitenkin keskimääräistä paremmat, ja oliko viestikeskukseen pääseminen (tai joutuminen) eräänlainen etuoikeus?

Takaisin nykyhetkeen. Matkaaja – etuoikeutettu lomalainen – tulee ulos kiven sisästä ja maailmansodan melskeistä, kävelee torille ja todistaa jo vakiintunutta ilmiötä: uudehkosta ostoskeskuksesta löytyy niin perinteistä mallia oleva kauppahalli paikallisine tuotteineen kuin keskeiselle paikalle sijoitettu jäätelötankki, josta italialaista gelatoa voi ostaa täsmälleen haluamansa määrän (tässäpä esimerkki eurooppalaisesta ostosmiljööstä). Mikkeli on valittu Suomen kaupunkikeskukseksi vuonna 2012 – epäilemättä laajoin perustein. Satunnainen turisti antaisi oman tunnustuksensa jo opasteviitoista, jotka tekevät jalan kaupunkiin tutustumisesta vaivatonta. Viihtyisyyttä lisäävät myös pienet mutta sitäkin mieluisammat yksityiskohdat: kirjakaupassa suosituslappuset valittujen kirjojen välissä, lähi- ja luomuruoan mainostus eri puolilla kaupunkia, torikahvilan kyltissä lupaus kahvista hymyn kera.

Mikkeli todistaa, että miellyttävän palvelukulttuurin omaava kaupunki saa matkaajan tuntemaan itsensä tervetulleeksi ja kannustaa samalla pienimuotoiseen löytöretkeilyyn, onpa kyse sitten museossa käymisestä, ostosten tekemisestä tai kaupunkiin tutustumisesta ilman sen tarkempaa ohjelmaa. Ja jos samalla vielä oppii jotain uutta, saa uuden ajatuksen tai mieleenpainuvan kokemuksen – se on jo ylellisyyttä.

Juttu on julkaistu myös sivulla

http://www.mikkeli.fi/uutinen/kesajuttu-turkulainen-mikkelissa

Verkkojen punontaa – nyt!

Olen – sattuneesta syystä – pohtinut viime aikoina verkostoitumisen merkitystä erityisen paljon ja useaan otteeseen pähkäillyt itsekseni, mitä koko sanalla tai käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Verkostoitumisesta on viime vuosikymmenten aikana muotoutunut eräänlainen itsestäänselvyys, välttämättömyys, osa nykypäivän työelämää ja osaamisestaan huolen pitävän työntekijän taitopakettia. Verkostoitumisen juurtumisesta osaksi yleistä puhetta lienee helpottanut kommunikaatioteknologian ja erityisesti webin kehityksen mukanaan tuoma vallankumous, jonka yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset ovat viestinnän asiantuntijoiden mukaan luultavasti vielä suuremmat kuin kukaan meistä tällä hetkellä ymmärtääkään. Ja nykypäivän web – sosiaalisen median puitteissa – on sananmukaisesti verkko, jota pitkin kuljetaan ja jonka liitos- ja solmukohdissa haetaan kontaktia muihin kulkijoihin ja verkonkutojiin. Sitä verkostoituminen kai pohjimmiltaan on: etenemistä, kohtaamista, uusien reittien punomista, kera muiden kulkijoiden.

Verkostoitumisen määritelmään liittyvät pohdinnat veivät minut – luonnollisesti – webbiin, hakukoneen pariin ja sivustolle http://verkostojohtaminen.fi/, jossa mainitaan mm. luottamuksen ja sitoutumisen merkitys verkostojen toiminnalle (mainittakoon myös, että sivulla oli kiintoisasti käsitelty myös verkostoitumisen käsitteen ongelmallisuutta). Verkosto-käsitteen sisältöä eritellään myös YVI-sivuston sanastossa, josta suora lainaus: ”Myös yrittäjyyskasvatuksen tulisi tukea oppilaiden verkostojen muodostamista ja verkostojen muodostamiseen liittyvien kykyjen kehittymistä.” Tuntuisi luontevalta, että valmentaakseen oppilaita ja opiskelijoita verkostoitumisen maailmaan yrittäjyyskasvattajien itsensä tulisi vähintäänkin kokeilla ja mielellään myös harjoittaa verkostoitumista omassa toiminnassaan. Ja jos verkostoitumisella tarkoitetaan luottamuksen rakentamista ja sitoutumista, yhdessä kulkemista ja yhteisiä tavoitteita, on verkkojen rakentaminen helposti perusteltavissa olevaa toimintaa niin oppijoiden kuin kasvattajienkin keskuudessa.

YVI-hankkeen yhtenä tavoitteena on edistää ja kehittää verkostoitumista yrittäjyyskasvatuksen parissa, ja valtakunnallisen hankkeen puitteissa mahdollisuuden tähän ovat olleet mitä parhaimmat. Verkostoja on luotu ja vahvistettu niin paikallisesti kuin maantieteellisesti laajoilla alueilla; verkostoitumisen myötä on kehitetty uusia yhteistyön malleja, saatu tuoreita ideoita ja voitu hyödyntää yrittäjyyskasvatuksen erilaisia malleja ja mahdollisuuksia entistä laajemmin ja syvällisemmin. Keväällä 2013 YVI järjesti verkostokilpailun nimellä Connected Educator – Yrittäjyyskasvatuksen verkostot esiin!, jonka avulla nostettiin esille ja levitettiin verkostoitumisen hyviä käytäntöjä Suomessa. Kilpailun parhaillaan käynnissä oleva ”toinen kierros” sai nimekseen Verraton verkosto 2014. Kaikenlaiset yrittäjyyskasvatuksen verkostot – pienet, isot, uudet ja vanhat – ovat tervetulleita mukaan kertomaan oman verkostonsa toiminnasta. Jokaisella verkostoitumisen tavalla ja muodolla on merkitystä – kerro meille siis omasi!

Kilpailun lisätiedot ja kilpailukysymykset löytyvät osoitteesta www.yvi.fi/verratonverkosto2014. Paras verkosto palkitaan 500 euron shekillä, ja kilpailun arviointiraati voi myös jakaa kunniamainintoja. Vastaukset kilpailuun tulee jättää viimeistään 14.4. Aikaa on vielä hyvin siis!

Yllä oleva teksti on kirjoitettu YVI-hankkeen tiedottajan ominaisuudessa ja julkaistu myös Opetin.fi-verkkopalvelun Yrittäjyyskasvattajien kehittäjäyhteisön blogissa sekä www.yvi.fi-sivulla.

Kateus vaan ei paha silmä

Taannoisessa seminaarissa kysyttiin osallistujilta, pitävätkö he Suomea kannustamisen vai kateuden maana. Nostin käteni ylös kannustamisen kohdalla. Nojaan mielipiteeni siihen, että a) minua on pariin otteeseen kannustettu elämäni aikana, enkä usko että olen ainoa b) kateus lienee inhimillinen, yleismaailmallinen tunne, jota harva meistä välttyy elämänsä aikana kokemasta, onpa sitten suomalainen tai ei – enkä siksi nimittäisi juuri Suomea erityiseksi kateuden mekaksi. Toisaalta kateus ja kannustaminen tuskin myöskään ovat toisiaan pois sulkevia ilmiöitä tai toiminnan tapoja. Yhdessä hetkessä kateellinen kaveri voi olla seuraavassa hetkessä mitä kannustavin lähimmäinen. Ja toisin päin.

Lyhyt katsaus englanninkielisen envy-sanan etymologiaan: nopea googlaus osoittaa, että envyllä olisi menneisyydessä viitattu kateuden tunteen lisäksi myös vahingoittavaan ”pahaan silmään”. Lähdetään siis alueelle, jossa kateus ei enää pelkkä inhimillinen tunne, jonka voi myöntää itselleen ja mahdollisesti myös lähimmälleen ja antaa sen sitten hiljalleen hiipua pois – näin kai tunteita nykyisin neuvotaan käsiteltävän – vaan kyseessä olisi tuhoavaksi tarkoitettu voima, pahantahtoisuus, jopa vahingonilo. Ja tämä lienee sitä kateutta, joka sanonnan mukaan vie kalatkin vedestä. Ei kateus paha, vaan se miten sen antaa vaikuttaa ja tulla esiin.

Suomalaisessa kateuskeskustelussa viitataan mitä ilmeisimmin juuri tuhoavaan kateuteen – tuskinpa kyse on siis inhimillisen tunteen alasajosta sinänsä vaan huolesta sen suhteen, miten hyvään menestykseen tai saavutuksiin suhtaudutaan ja miten tämä (tässä tapauksessa negatiivinen) suhtautumistapa yhteiskuntaamme vaikuttaa. Pekka Himasen työryhmän raportin yhteydessä on käyty keskustelua kateuden ja häpeän kulttuurista, Jorma Ollila ja Jyrki Katainen ovat tiedotusvälineissä viitanneet Suomea vaivaavaan pessimismiin, jonka lähisukulaiseksi juuri kateus saattaisi hyvinkin sopia. Puheiden perusteella kateus näyttää myös iskevän yksiin enemmän kuin toisiin. Onko niin, että välttyäkseen joutumasta kateuden kohteeksi menestyjän on osoitettava tietynlaista nöyrää luonnetta ja osattava iloita riittävän hiljaisella liekillä? Ja oltava toisaalta myös liikoja välittämättä kateellisista puheista ja kommenteista?

Puhutaan myös ns. hyvästä kateudesta, jolloin kateutta tunteva peilaa omaa tilannettaan kateutensa kohteeseen ja pääsee vähitellen kiinni siihen, mikä omasta elämästä uupuu ja mitä siihen kaipaisi. Ehkä tämä on sellaista kateutta, joka ”pahasta silmän” vastaisesti saakin yhteiskunnan pyörimään, talouden kasvamaan, olosuhteet otollisiksi tekemiselle.

Vain sosiaalinen(ko) kyllin hyvää

Keltikangas-Järvinen ei ole huolissaan. Näin lukee valkokankaalla, osana esitystä, jota tunnettu psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen pitää opetusalan vuotuisilla Educa-messuilla 25.1.14. Keltikangas-Järvinen tähdentää vielä, ettei ole myöskään tohkeissaan tai murehdi, vaikka tällaisiakin ilmaisuja toimittajat ovat hänen kohdallaan ilmeisesti käyttäneet. Keltikangas-Järvinen ilmoittaa yksinkertaisesti vain kertovansa, mitä tutkimustuloksissa sanotaan ja mistä näin ollen on hyvä olla tietoinen.

Keltikangas-Järvisen puheessa kyseinen ”ei ole huolissaan” -ilmoitus tulee sen jälkeen, kun yleisö on kuullut oppilaiden persoonallisuuden ja sukupuolen vaikutuksista arvosanoihin. Lyhyesti näin: ulospäin suuntautuneet (ja hyvin käyttäytyvät) tytöt saavat keskimäärin parempia arvosanoja kuin pojat, vaikka itse oppiaineen osaaminen olisi samantasoista.

Eikä kyse ole suosimisesta vain koulussa, sillä työpaikkailmoituksissakin haetaan usein juuri tätä ”sosiaalista tyyppiä”. Keltikangas-Järvisen mukaan sosiaalinen tarkoittaa nykyisessä kielenkäytössä ”hyvää” ihmistä; melkein mikä tahansa miellyttäväksi koettu ominaisuus voidaan määritellä juuri sosiaalisuuden ilmentymäksi tai sen ansioksi. Ja kuitenkin: sosiaalisuus on vain piirre, yksilön mahdollinen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, ei välttämättä sen pahempi tai parempi.

Toisaalla messujen vilskeessä voi tutustua Normit nurin -iskulausetta käyttävään hankkeeseen, jossa vaikutetaan kouluissa vallitseviin syrjintää aiheuttaviin normeihin. Keltikangas-Järvisen puheen valossa sosiaalisuuskin on jo suoranainen normi, jota ei tohdita kyseenalaistaa ja jonka varjossa introverttius voi salakavalasti näyttäytyä suorastaan epänormaalina tai paheksuttavana. Lienee ainakin osin kyse myös sosiaalisuuden ja sosiaalisten taitojen sekoittamisesta toisiinsa, kuten professori mainitsee. Hyvät tai ainakin riittävät sosiaaliset taidot ovat kaikkien omaksuttavissa – omaan sosiaalisuuteen sen sijaan ei ilmeisesti liiemmin voi eikä tarvitse voida vaikuttaa.

PS. Keltikangas-Järvisen lääke kouluissa vallitsevaan eriarvoisuuteen persoonallisuuden (ja mikä ettei myös sukupuolen?) perusteella: opettajakuntaan mukaan kaikenlaisilla persoonallisuuksilla (ja eri sukupuolilla?) varustettuja, ei vain niitä kaikkein sosiaalisimpia yksilöitä. Meillä ihmisillä on kuulemma taipumus arvioida ”hyväksi” juuri itsemme kanssa samankaltainen. Ja näin toimivat kaikki – eivät vain opettajat.

Unelmatyöt – ruusunpunaisiako?

Unelmatko ovat omiaan tuomaan leivän pöytään? Viittaan Helsingin Sanomien (31.1.14) juttuun, jossa viitataan tuoreisiin tutkimuksiin, joiden mukaan (ja hieman tutkimustuloksia kärjistäen) suomalaisille nuorille tuntuisi kelpaavan vain ”unelmatyö”. Vertailu työnteon eetoksessa käy tässä tapauksessa vanhempiin ikäpolviin, joille työ on edustanut tapaa hankkia elanto itselle ja perheelle eikä niinkään sellaista tekemisen tilaa, johon liittyisi vain niitä kaikkein omimpia juttuja ja jossa ollaan – mitä ilmeisimmin – jatkuvassa tyytyväisyyden, innostuksen ja luovan itseilmaisun tilassa. HS:n jutussa haastateltu työ- ja elinkeinoministeriön tutkija huomauttaa – edelleen keskustelu liittyy nuoriin ikäpolviin – ettei kaikissa töissä pääse jatkuvasti toteuttamaan itseään ja että kaikille töille pitäisi kuitenkin löytyä tekijänsä. Sanoma lienee, etteivät unelmat kuulu arkirealismin piiriin, tai ainakaan kaikkien arjen tai kaiken arjen piiriin. Unelmat tulisi osata laittaa syrjään ja tylsiäkin hommia pystyä tekemään.

”Unelmat” kieltämättä kuulostavat vaaleanpunaiselta hötöltä eivätkä ensimmäiseksi vie ajatusta sinnikkään työnteon tai minkäänlaisen rutiininomaiseksi luokitellun työn suuntaan. Kun unelmat kuitenkin nykyisin nousevat kaikenlaisten kannustuspuheiden keskiöön ja seminaarien kantaviksi teemoiksi, niin uumoilen, ettei unelmilla ja unelmoinnilla välttämättä tarkoitetakaan pelkkiä päiväunia tai haaveellista ikkunasta tuijottelua, tai edes sitä, että saisi koko työajan, sataprosenttisesti, tehdä vain sitä mikä on ihan hirveän ihanaa. Unelma lienee pikemminkin jotain, mikä tuntuu omalta ja minkä toteutuminen tuottaa hyvää oloa ja mieltä. Eikä silloin kyse ole vain haavekuvasta, johon niin sanotut tylsät hommat eivät sinänsä kuuluisi.

Ja mitkä tylsät hommat? Olen kuullut sanottavan, että kaikissa töissä on omat huonot puolensa. Ehkäpä näin; merkittävää on kuitenkin se, millaista osuutta nämä tylsyydet tai huonoudet edustavat työn kokonaisuudessa, ja miten kirkkaasti hyvät puolet kuitenkin vievät voiton – vai vievätkö ollenkaan. Tuntuuko työ omalta ja oikealta; onko työn ydin jotain sellaista, minkä kokee hallitsevansa ja missä haastetta on juuri sopivasti? Olisiko silloin kyse ainakin jonkinmoisesta unelmatyöstä tai jopa unelman toteutumisesta, työksi kutsutulla elämänalueella? Tällöin juuri unelma voisi, toden totta, tuoda leivän pöytään.

Yrittäjä saa nauttia omista saavutuksistaan

Yrittäjyys kiinnostaa nuoria entistä enemmän. Asiaa on tapetilla mm. tämänpäiväisessä (29.1.) Helsingin Sanomien koulutusliitteessä, ja hiljattain kyseinen uutinen valittiin viikon positiiviseksi uutiseksi Yle Teksti-TV:ssä (23.1.). HS:n liitteessä omaa yrittäjätarinaansa – ikään kuin esimerkkinä nuoremmalle(kin) polvelle – kertovat mm. Elastinen ja Minna Parikka. Artikkelia sen kummemmin lukematta tulee mieleen, että Elastisen ja Parikan tapauksessa kyse on lahjakkaista, karismaattisista oman tiensä kulkijoista, joille yrittäjyys luo sopivat puitteet tuoda esiin omaa taidetta ja yksilöllistä näkemystä. Yrittäjyydessä on kaiketi kyse juuri oman jutun löytämisestä ja sen toteuttamisesta, mitä moninaisimmilla tavoilla ja mitä erilaisimmissa ympäristöissä.

Kuuntelin Seinäjoen Yrittäjyyskasvatuspäivillä 18-vuotiaan Riku Korhosen puheenvuoroa. Moneen kertaan yritystoimintansa ansiosta palkittu Korhonen on ryhtynyt yrittäjäksi Nuori Yrittäjyys -järjestön tukemana ja kertoo jakavansa mielellään omaa tarinaansa eteenpäin, kannustukseksi muille. Ja Korhosta myös kuunteli mielellään: eri puolille Eurooppaa käytettyjä videopelejä myyvä, yrityksessään jo useita ihmisiä työllistävä Korhonen on aloittanut toimintansa keräämisharrastuksensa pohjalta, aidosta kiinnostuksesta vanhoihin peleihin. Korhonen esitti hauskalla, mieleenpainuvalla tavalla nuoren ikänsä hyvät puolia: parikymppisten ”Tikun ja Takun” yrittäjyys tapahtuu ilman isoja henkilökohtaisia asuntolainoja ja oman perheen pyörittämistä; kolmikymppisillä ”Barbiella ja Kenillä” taas on jo perhettä kasassa ja talokin katsottuna, ja siinä samassa yrittäjäksi ryhtyminen voi olla iso pala nielaistavaksi. Näinkin asian voi varmasti nähdä. Eivätkä yritteliäisyys tai yrittäjämäisyys – yrittäjyyskasvatuksen piirissä paljon käytetyt käsitteet – tietenkään katso ikää.

Katson yrittäjyyttä ulkopuolisen silmin: en ole koskaan harjoittanut omaa yritystoimintaa, sen sijaan muutamaan otteeseen työskennellyt yksityisyrittäjille ja seurannut lähipiirin yrittäjyyttä. Yrittäjyyttä kuvannevat monet sanat ja ilmaisut; itselleni tulevat mieleen ensimmäisinä omistautuminen, toimeen tarttuminen, vastuunkanto, (mahdollisesti myös) muiden työllistäminen. Korhosen kohdalla pidin myös siitä, että nuori mies kertoi nauttivansa, kun voi työnsä hedelmien ansiosta ajaa hyvällä autolla. Omia saavutuksia kannattaa arvostaa ja niistä kannattaa myös aidosti nauttia.

Häiriöitä koulumaailmassa

Kaksi koulumaailmaan liittyvää negatiivisesti sävyttynyttä uutista sai erityisen paljon palstatilaa viime vuonna: keväällä Alppilan koulun ruokalassa sattunut välikohtaus sekä syksyllä Suomen putoaminen PISA-tuloslistalla. PISA-arviointi mittaa 15-vuotiaiden taitoja mm. lukemisessa, luonnontieteissa ja matematiikassa, jonka osaamisessa Suomi kärsi tällä kertaa tappion monelle Kaukoidän maalle. Syitä osaamisen (joka tosin on edelleen maailman kärkeä) heikkenemiseen on haettu esimerkiksi koulujen työrauhan ja kurin puutteesta sekä oppilaiden heikosta koulumotivaatiosta.

Alppilassa ei otettu mittaa niinkään oppilaan vaan opettajan osaamisesta, mittaamisen kohteena tilanteen hallinta ja – hieman vanhanaikaisesti ilmaistuna – juuri kurinpito. Suunsoiton kohteeksi joutunut opettaja oli tilanteen kuumetessa siirtänyt (työntänyt) oppilaan ruokasalista porraskäytävän puolelle. Oliko teko hallittu ja oikeutettu vai menikö opettaja fyysistä voimaa käyttäessään liian pitkälle? Netistä löytyvä lyhykäinen videonpätkä antaa itse tapahtuman kulusta ja syy- ja seuraussuhteista vain hämärän viitteen. Kirjoittajan mieleen jäi ruokalan rauhaton tunnelma, jota kännykkävideokuvan suhruisuus edelleen ruokki.

Työrauha ja hallitut tilanteet luovat perustan niin tulokselliselle toiminnalle kuin turvallisuuden tunteelle, josta kaikkien koulussa toimivien soisi nauttivan. Laajan mittakaavan PISA ja ruohonjuuritason Alppila kertovat – kumpainenkin omalla tavallaan – toiminnan kulun häiriintymisestä, totutulta polulta hairahtumisesta. Mutta millaista on se kuri, jolla kaivattu työrauha ja koululaisten motivaatio lopulta löytyvät?